Ultraviolettivalo
Ultraviolettivalo on näkyvän
valo tapaan sähkömagneettista säteilyä.
Ultravioletin valon aallonpituus
on alle 400 nanometriä. Ihminen ei tätä valoa
näe. Aallonpituudesta riippuen
ultravioletilla valolla on lukuisia haittavaikutuksia.
Ultraviolettia
säteilyä saapuu auringosta runsaasti maan ilmakehään.
Ilmakehä kuitenkin
vaimentaa, aallonpituudesta riippuen, uv-säteilyä.
Vaimenemisilmiöstä johtuen
säteily on voimakkainta korkeilla vuorilla ja seuduilla,
joissa auringonpaiste saapuu maan pinnalle kohtisuorasti lyhyintä
mahdollista tietä.
Ultravioletti ja perinteinen valokuvaus
Filmimateriaalit ovat
herkkiä lyhytaaltoiselle säteilylle.
Lyhytaaltoisilla fotoneilla on runsaasti energiaa ja filmimateriaali
reagoi voimakkaaasti
ultraviolettiin säteilyyn. Perinteisen filmikameran herkkyyttä
ultravioletille valolle rajoitti
objektiivin läpäisy.
Objektiiveissa
käytettävä lasimateriaali vaimentaa täysin
lyhytaaltoisimman ultraviolettivalon.
Lasityypistä riippuen alkavat ne läpäistä
valoa 330 - 380 nanometrin vaiheilla.
Näillä aallopituuksilla filmimateriaali on varsin
herkkää, joten säteily saa
aikaan filmimateriaalissa kuvan muodostumista. Koska objektiivit
eivät ole värikorjattuja
ultravioletin valon alueella aiheutuu tästä kuvaan
epäterävyyttä.
Perinteisesti uv:n haittavaikutukset on torjuttu suodattimella,
joka leikkaa lyhyimmät
aallonpituudet pois. Lyhyitä aallopituuksia leikkaavan
suodattimen valmistustekniikka
on yksinkertainen ja niitä on saatavilla suuri valikoima.
Filmikuvauksessa ultraviolettisuodattimen
hyödyllisyys on erittäin kyseenalaista Suomessa,
sillä
matalan ja pohjoisen alueemme
ultraviolettitaso on vähäinen. Tilanne on aivan toinen
eteläisillä leveyspiireillä,
mistä löytyy korkeampaakin maastoa ja kohtisuoraan
ilmakehän läpi hohtavaa
auringonpaistetta.
Ultraviolettikuvaus
Ultraviolettikuvaus on
valokuvauksen oma alueensa, jota on käytetty
monenlaisen tutkimuksen apuvälineenä. Tällöin
kuvanmuodostuksessa käytetään
optiikkaa, joka on valmistettu ultraviolettia valoa läpäisevistä
materiaaleista.
Yleisimmin käytetään kvartsia ja kalsiumfluoridia,
jotka läpäisevät
alle 200 nm:n aallonpituuksia. Tällaiset objektiivit ovat
erityisen hintavia.
Ultravioletti ja digikuvaus
Digikameran kohdalla
ultravioletin vaikutus on huomattavasti vähäisempi
kuin filmipuolella. Digikameroiden herkkyys
ultravioletille on erittäin vähäistä, sillä
CCD ja CMOS -kennot ovat erityisen
epäherkkiä lyhytaaltoiselle valolle. Tämä
johtuu siitä, että
ultravioletti valo tunkeutuu hyvin huonosti kennoissa olevaan
piihin, jossa valosähköinen
ilmiö tapahtuu.
Ultraviolettikuvausta
varten on olemassa CCD-kennoja, joiden uv-herkkyys
aikaansaadaan pinnoittamalla kenno loisteaineella, joka muuntaa
uv-säteilyn pidempiaaltoiseksi.
Nämä tuotteet eivät ole harrastelija kukkaron
tavoitettavissa.
Toinen nykyaikaisten
kameroiden uv-herkkyyttä rajaava tekijä on
kameroiden linssien monikerrospinnoitteet, jotka läpäisevät
hyvin huonosti uv-säteilyä.
Valmistajien läpäisykäyristä huomataan
kalvopintojen heijastusten kasvavan
voimakkaasti 400 nm:iä lyhyemmillä aallonpituuksilla.
Tämä huomioiden uv-kuvaaja
saavuttaa paremman tuloksen käyttämällä
vuosikymmenien ikäistä
päällystämätöntä optiikkaa tai
poistamalla linsseistä heijastuksenestokalvot.
Kolmas uv-läpäisyä
rajaava seikka muodostuu nykyaikaisista
optisista laseista. Lasivalmistajat tekevät nykyään
runsaasti ekologisia laseja,
jotka eivät sisällä lyijyä. Nämä
lasit ovat kuitenkin huonommin
uv-säteilyä läpäiseviä kuin perinteiset
vastineensa.
UV-kuvausta voi
digikameralla harjoittaa sopivalla suodattimella, pitkillä
valotusajoilla ja mielellään
soveliaalla objektiivilla. Hieman aiheesta Bjørn Rørslett´in
sivuilla:
http://www.naturfotograf.com/index2.html
Lyhyesti
Suomessa kuvaavalle harrastajalle
ei uv-suodatin ole optisista
syistä milloinkaan tarpeellinen. Objektiivin suojaaminen
on sitten eri juttu.
|
